Saturday, September 27, 2014

Syödyt sanat


Ihana Laura Sunnuntailapsista haastoi minut taannoin listaamaan asioita, missä olen syönyt sanani. Tänä viikonloppuna sanojen syöminen -tai pikemminkin järkevöityminen on kulminoitunut. 


Kun Kuomiahan meille ei ainakaan koskaan tule. Ne on hirweet! Paitsi nyt tuli: on meinaan muitakin rahareikiä kuin lasten talvikengät ja palelevan esikoinen tarvitsi jotkut lämpimät kakkoskengät. Hänen ylhäisyytensä mielestä mustat Kuomat on tosi rumat, mutta nää kuvioidut vois kelvata. Nää on hienot!
OKEI. Lapsi pitää kenkiä, lapsi saa päättää millä kuosilla ne haluaa. Ihan sama. Näillä tarkenee!


Kuvat H&M

En käsitä, miksi etenkin isoilla pojilla on aina tummansinisiä, sinisiä ja harmaita collareita. Ankeeta! -Paitsi nyt kun esikoinen venähdettyään tarvitsi ison kasan uusia housuja, eikä ollut mukana ostoksilla. Paidat on kirjavia, perusväriset housut on helppoja. Näitä nappula ainakin pitää, ihan sama. Sitäpaitsi niitä sai kolmet kahden hinnalla. 


Vieläkö verkkareita oikeesti valmistetaan?! Onko kamalempaa asua nähty???? YÄK. 
-Paitsi kun puolen vuoden farkkuobsession jälkeen kolmevee innostuu talven kynnyksellä verkkareista. Nää on upeet, äiti! Mä laitan nää! Huh, on ne paremmat ulkohousujen alla kuin farkut ja ai niin, eihän lasten pitänyt meillä päättää omasta vaatetuksestaankaan. Ollenkaan. 

Verkkarit on ihan ok. Paljon pahempaa täällä maalla olisi jos lapsi heittäytyisi hipsteriksi. Sanonpa vaan.

Ai, että. Musta on tullut ihan paatunut. Kestän mitä vaan! ;) 
Herregud vähänpä joskus tiesin. 

Missäs asiassa Rouva Kepponen, L-E tai Kupla ovat syöneet sanansa ja onko muille käynyt näin?

T:Sirkku

Tuesday, September 23, 2014

Vinkki pienille kemisteille

video

Testasimme kuohuuko kokis oikeasti kun sinne laittaa Mentos-pastillin: kuohuu. 


video

Testasimme myös kuohuuko ruokasoodan ja etikan seos: kuohuu.

Näistä revittiin paljon iloa. Olisiko teillä ideoita vastaaviin, helposti toteutettaviin hauskoihin juttuhin?

Sunday, September 21, 2014

Mikä musta tulee isona?




Mun projektityö loppuu vuodenvaihteessa eikä mulla ole mitään tietoa mitä alkaisin sen jälkeen tekemään. Olen ammatillisesti epämääräisessä tilanteessa, keskellä alanvaihtoa. Olen koulutukseltani rakennusrestauroija ja sillä alalla kymmenisen vuotta töitä teinkin. Se oli mun unelma-ammatti. Tykkäsin itsenäisestä työstä, käsillä tekemisestä, asiakkaiden kohtaamisesta ja hankalienkin remppojen suunnittelusta. Kaavailin alkavani alan yrittäjäksi ja laajentavani toimintaa pikku hiljaa. 

Toisen lapsen jälkeen alkoi tuntua siltä, että kaipasin jotain muuta. Ihotautilääkärin toteamus huonosta ammatinvalinnasta alkoi myös pikku hiljaa upota tajuntaan.

Kakkosen ja kolmosen äitiyslomilla opiskelin markkinointia avoimessa yliopistossa. Se oli jatkumoa restaurointiopintojen välillä kesken jääneisiin kansainvälisen kaupan amk-opintoihin. Kuopuksen jälkeen päädyin sitten puolivahingossa 1,5-vuodeksi projektityöhön, jossa noh, voisi sanoa, että olen markkinoinut maaseutua ja sen mahdollisuuksia, lähiretkeilyä sun muuta. 

Työ on ollut aivan mahtavaa, uusi unelmaduuni. Maaseutu ja sen rakennukset, ihmiset ja salaiset retkipaikat on mun juttu. Mutta nyt täytyy keksiä taas jotain uutta: Kun projekti loppuu, niin se loppuu. 

Olen ollut viime viikot hämmentynyt. En tiedä mitä haluan seuraavaksi, vaikka yleensä mulla on se aina selvillä. Olen koko vuoden tiennyt työn loppuvan, mutten ole kertakaikkiaan ehtinyt ajatella sitä, koska ihan perusarki on melkoista hulinaaNyt muutoksen aika on lähellä....ja mitä sitten? 

Olen joustava sen suhteen mitä teen työkseni. Moni duuni voi olla mulle se unelmaduuni, mutta kyllä mä haluaisin kivan työn, jota voin tehdä itsenäisesti ja jota voin kehittää ja siinä edetä. En mä mikään uraohjus ole, mutta yrittäjähenkinen. Yrittäjäksi taas en ryhdy, koska mies on jo sellainen. 

Olen leikitellyt listaamalla mielessäni hauskoja ammatteja, joissa voin työllistyä maaseudulla kohtuullisen matkan päässä kotoa. Lista on laaja: seminologista alakoulun opettajaan. Yhtenä päivänä kaavailin jo moto-kuskiksi ryhtymistä, mutta zumba-tunnilla jouduin toteamaan, ettei mun koordinaatiokyky taida siihen riittää. Mä oon niin pihalla. 

Akuutti ongelma on kesken jääneet korkeakouluopinnot. Pitäisi saada mikä vaan korkeakoulututkinto, koska sitä paperia tulen tarvitsemaan. Mulla on vuorokausi aikaa hakea ammattikorkeaan syksyn haussa. Taidan hakea ja miettiä vasta myöhemmin, olisiko päätoiminen opiskelu ylipäänsä taloudellisesti mahdollista. No ei olisi. 

Valehtelisin jos väittäisin, ettei yhtään stressaa. Yhtä aikaa luotan asioiden järjestyvän. 

Kaiken vatvoskelun keskellä erehdyin sitten lukemaan pari synkkää tarinaa syöpään kuolleista lapsista ja pienten lasten äideistä. Tuli kiitollinen olo. Hengissä ja terveitä ollaan koko perhe. 

Eiköhän tässä jätti-bonuksena työllistykin vielä!

Onko teillä kokemusta vastaavasta tilanteesta? Miten olette ratkaisseet sen?

Ps. Tämän kirjoittamisen jälkeen taidan tietää mitä haluan. ;)

Thursday, September 18, 2014

Sotku



Mitä jos lapsiperheissä vallitseva sotku onkin positiivinen asia? Se kertoo eletystä elämästä: leikeistä, juoksevista pikkujaloista, hupsuista toilailuista, yhdessä tekemisestä ja uusien taitojen opettelusta.


Meillä se kertoo myös siitä, että mies on paljon työmatkoilla. Kun haluan saada jotain ylimääräistä tehtyä, on se vaan tehtävä. 

Jos keittiökaappimme sitten näyttävätkin juoppojen maalaamilta, voi valitukset osoittaa työhön osallistuneille esikoiselle ja keskimmäiselle. Ja kuopus, voi meidän Ville Vallaton, miten se pieni muru ehtiikin aina salamannopeasti tekemään jonkun räjähdyksen pöydälle?


...Mutta oli se sen arvoista. Nyt on vaihtuva nykytaidenäyttely keittiössä. Ja liitupölyä. ;) Miten teillä, mitä teette lasten kanssa tai lapsista huolimatta ja onnistuuko?



Ps. Tänään väsyttää ihan ka-ma-las-ti, viikonloppu alkoi onneksi just nyt ja mieskin on tulossa kotia kohti (kai). Niin laitetaanpas tähän loppuun pieni musa-ekstra.
Me mennään piirtelemään tämän tahtiin liiduilla.

Rentoa iltaa!

Monday, September 15, 2014

Takuuvarma piristys -leivontavinkki





Me oltiin koko perhe pari viikkoa kamalassa flunssassa ja kuumessa. Viime perjantaina oltiin pahimmassa seinillehyppimisvaiheessa, kun muksut oli vielä kipeitä, mutta jo järjettömän tympääntyneitä kamalaan oloon ja rötväämiseen.


Silloin kaivoin esille vakiopelastuksen, värjätyn pullataikinan. Keskimmäinen olikin haaveillut korvapuusteista jo useamman päivän. Kaapista löytyi keltaista ja vihreää elintarvikeväriä, joilla taikinaan sai hempeän mintunvihreän sävyn.


Kolmen, iältään 2-5-vuotiaan lapsen kanssa leipomista voi kuvailla parhaiten kuvittelemalla, että olisit ottanut kolme lemmikkirottaa. Sitten jossain mielenhäiriössä olet päästänyt ne vapaaksi häkistä ja päätät leipoa niiden kanssa. 


Sählingistä viis meillä oli tosi mukavaa ja lopputuloksena saimme herkullisia, joskin hiukan raakoja korvapuusteja. Meillä oli jo kiire piknikille metsään, joten ajattelin, että on ihan okei nauttia puustit al dente. Suositellaanhan sitä kasviksillekin. Hihi. Tälläisiä vitsejä kuulkaa tulee parin viikon sairastuvan jälkeen.


Maistui. Veljekset tuppaavat hakeutumaan tuollaisiksi kasoiksi ihan omin päin. Se on aika söpöä. 
Vasemmalla on keskimmäinen, joka täyttää joulukuussa neljä. Keskellä on kaksivuotias kuopus ja oikealla viisivuotias esikoinen. 


Myös koiramme Milli ja Salli tulivat osingolle. Näin saatiin taas yksi päivä tuhrattua. Seuraavaksi voisimme kokeilla leipoa vaikka raakakakkuja tai jotain muuta, ehdotuksia? 

Mitä te tykkäätte leipoa yhdessä?

Sunday, September 14, 2014

Toppahaalari palelevalle lapselle



Kuva täältä

Tuo ei ollut kovin kivasti sanottu äiti!  -Esikoinen suutahti todettuani hänen kasvaneen kuin rikkaruoho, mutta totta se on. Mun varmat laskelmat eivät pitäneet alkuunkaan paikkaansa ja alesta jemmattu toppahaalari on pieni. *#"!%€€€!

Koska ajatus täysihintaisesta haalarista ei *todellakaan-todellakaan* houkutellut, katsastin Ticketin outletin. Huh! Löytyi 122cm se Bäst i Test Othello North -50% järkevään hintaan. 

Tykkään. Ja kyllä, lapsikin tykkää. 

Vaikka baggie-mallin sopivuudesta isolle lapselle voidaan olla montaa mieltä, on se palelevalle esikoiselle se oikea malli. Viime talvena pojan koko pienen elämän jatkunut palelee äiti -nurina loppui kuin seinään Othello North -haalarin astuttua kuvioihin. Sen jälkeen ei kyselty enää välikerrostenkaan perään. En ollut uskonut, mikä ero tarkenemisessa voikaan olla Molon Polariksen, Reimojen, Lassien ja tämän välillä. Nyt uskon.  

Olen muuten huomannut, ettei kannata hötkyillä alen perässä vielä talvella. Kesällä löytyy Reimat, Lassiet ja Ticketit ihan varmasti ja vielä -40% ja -50% alella jos kuosin kanssa ei ole niin nuukaa. Nytkin poika saa kivan tähtikuosisen haalarin. 

Entä te? Onko lapsen kasvutahti päässyt yllättämään? Ja missä vaiheessa hankitte topat? 


Thursday, September 11, 2014

Perhekerhohaikeus






Esikoista odottaessani olin varma, etten kävisi perhekerhoissa. Tiedättehän sen tavallisen syyn:
Ei pelkkä äitiys tee muista äideistä automaattisesti mielenkiintoisia. En mä halua kuulla toisten vauvoista!

Pojan ollessa kaksikuinen kipittelin oman kylän kerhoon silkkaa tylsistymistäni. Ennen äitiyslomaa en ollut ollenkaan ymmärtänyt miten sosiaalinen olen. 

Aluksi kerhoissa oli hiukan nihkeää. Tulokkaisiin suhtaudutaan varautuneesti, mikä on ihan ymmärrettävää. Aikuisten smalltalk voi olla kömpelöä kun ei ole ihan varma jaksaako alkaa siihen. Lopulta solahtaminen äitimafiaan kävi helposti. Jo muutaman kerran jäkeen vertailin sujuvasti vauvan kasvutahtia ja ruokailutottumuksia muiden kanssa. Olin koukussa. 

Kävin poikien kanssa parhaimmillaan kolmessa kerhossa joka viikko. Niissä ihaninta oli valmiiksi keitetty kahvi ja se, että ne toivat rytmin muuten epämääräisiin viikkoihin ja kuukausiin. Ennen kaikkea perhekerhot olivat paikka, missä sai olla ihan vaan Äiti: 
Väsyttää, eikö teilläkään nukuttu? Kai tuolle on tulossa hampaita -niin tällekin. Kamalaa olla paksuna -niin onkin! Jukopliut jos tää ei ens viikolla synny! -No tässä tää nyt on, ah mikä helpotus.

Niin vapauttavaa.

Kolmen vuoden jälkeen, "lopullisesti" töihin mennessäni olin ihan täynnä kerhoja! Kaiken yhteisen ajan jälkeen tunsin toiset äidit varsin pintapuolisesti. Tiesin, miten heidän lapsensa nukkuvat, mutta en juuri muuta. Intoa puhkuen painelin työelämän aikuisten juttuihin. 

Sitten perhekerhon lapsia olikin poikieni kanssa samassa hoitoryhmässä. Tuttujen äitien kanssa on ollut helppo jakaa päivähoidon ilot ja surut. Perhekerho ikäänkuin jatkuu päiväkodin naulakoilla. Äitejä on tullut vastaan myös työkuvioissa ja heidän kanssaan olemme vanhoja tuttuja, miten hauskaa! 

Työpaikan kahvitunneilla tunnen äitijuttujen patoutuvan. On hiukan ikävä perhekerhoja. Vuodenvaihteessa kun projekti loppuu aion jäädä suosiolla ainakin pariksi kuukaudeksi kotiin. Lapset ovat vielä pieniä ja nyt olisi viimeiset hetket nauttia kotonaolosta heidän kanssaan. Voisin käydä perhekerhoissa, tutustua uusiin äiteihin, heittäytyä keskusteluihin vaippojen pois jättämisestä ja puheen kehityksestä. 

Olla vielä hetken ihan vaan Äiti. 

Oletteko te käyneet perhekerhoissa ja mitä tunteita ne teissä herättävät?